Pelaamisen vaikutuksista
Id-software julkaisi Doomin, ehkäpä klassisimman räiskintäpelin ikinä, vuonna 1993. Olin tuolloin 7-vuotias. Se oli parasta ajanvietettä, mitä saattoi keksiä ja peli pelattiin läpi lukemattomia kertoja. Siltikään en juokse yöt läpeensä lahtaamassa demoneja. Paljon myöhemmin rakastuin palavasti Grand Theft Auto 3:een ja sitä seuranneisiin kyseisen sarjan peleihin. Tämä ei johtanut ihmisten yli ajamiseen ympäri kotikylän keskustaa tai huumebisneksen pyörittämiseen ja laajoihin massamurhiin.
Videopelejä on syytetty kaikenlaisesta pahasta, mutta kuinka usein puhutaan niistä hyvistä asioista, jotka ovat pelaamisen ansiota. Tutkimukset osoittavat urheilupelejä pelaavien lasten olevan aktiivisempia urheilemaan, kuin lapset, jotka eivät pelaa. Itse tiedän Guitar Hero-pelien lisäävän omaa innokkuuttani musiikin harrastamiseen. Kitaraa tulee soitettua innokkaammin, kun on saanut itsensä kunnon rock-hurmioon pelaamalla. Pelaamisesta on muutakin hyötyä; se kehittää silmän ja käden välistä koordinaatiota ja ainakin minun on keskittymiskyvyn puutteen takia helpompi uppoutua tarinan lumoihin pelaamalla, kuin lukemalla kirjaa.
Entä sitten väkivaltaiset pelit? Aggressiivinen käyttäytyminen ruokkii itseään, mutta aivan kuten urheilua ja musiikkia, myös väkivaltaa oli olemassa ennen videopelejä. En siis näe aiheelliseksi syyttää sotapelejä kaikista nuorten väkivallanteoista. Sen sijaan näkisin aiheellisena muistuttaa näidenkin pelien hyvistä puolista. Omassa kaveripiirissäni on monia oman ikäluokkani pelaajia, jotka virtuaaliveren roiskimisen ja polygonipäiden irrottamisen jälkeen lähtevät keskelle metsää jahtaamaan toisiaan kohtuullisen harmittomien muovikuula-aseiden kanssa. Nämäkin pelit siis innostavat terveelliseen ulkoiluun ja raittiissa ulkoilmassa liikkumiseen.
Olisiko siis jo aika päästää pelit pannasta ja antaa niille se kunnioitus, joka niille kuuluu?
Videopelejä on syytetty kaikenlaisesta pahasta, mutta kuinka usein puhutaan niistä hyvistä asioista, jotka ovat pelaamisen ansiota. Tutkimukset osoittavat urheilupelejä pelaavien lasten olevan aktiivisempia urheilemaan, kuin lapset, jotka eivät pelaa. Itse tiedän Guitar Hero-pelien lisäävän omaa innokkuuttani musiikin harrastamiseen. Kitaraa tulee soitettua innokkaammin, kun on saanut itsensä kunnon rock-hurmioon pelaamalla. Pelaamisesta on muutakin hyötyä; se kehittää silmän ja käden välistä koordinaatiota ja ainakin minun on keskittymiskyvyn puutteen takia helpompi uppoutua tarinan lumoihin pelaamalla, kuin lukemalla kirjaa.
Entä sitten väkivaltaiset pelit? Aggressiivinen käyttäytyminen ruokkii itseään, mutta aivan kuten urheilua ja musiikkia, myös väkivaltaa oli olemassa ennen videopelejä. En siis näe aiheelliseksi syyttää sotapelejä kaikista nuorten väkivallanteoista. Sen sijaan näkisin aiheellisena muistuttaa näidenkin pelien hyvistä puolista. Omassa kaveripiirissäni on monia oman ikäluokkani pelaajia, jotka virtuaaliveren roiskimisen ja polygonipäiden irrottamisen jälkeen lähtevät keskelle metsää jahtaamaan toisiaan kohtuullisen harmittomien muovikuula-aseiden kanssa. Nämäkin pelit siis innostavat terveelliseen ulkoiluun ja raittiissa ulkoilmassa liikkumiseen.
Olisiko siis jo aika päästää pelit pannasta ja antaa niille se kunnioitus, joka niille kuuluu?
Kommentit
Lähetä kommentti